Vaikea homma. Suunnitellessamme laajennusta keksimme sijoittaa kompostikäymälän lisäkkeeseen, koska maa laskee luonnostaan talosta poispäin. Mutta ei tarpeeksi. Kun suunnitelma oikeasti eteni, tuli eristettä, salaojaa, muuta välttämätöntä vastaan ja lopulta paperilla oli oikea kellari.
Pläräillessäni alan kirjoja, kallion räjäyttäminen oli syntilistassa heti sisäsaunasta seuraavana ja hätkähdin: todella. Itsekin ajattelen, että talon pitäisi sopia ympäristöön eikä ympäristöä muokata taloon sopivaksi. Lohduttauduin, että louhivat ne ennenkin. Tämänkin talon alatila on jollain kivivasaralla nakuteltu.
Sitten kun räjäytys tapahtui, tuntui karmealta ja väärältä. Ikiaikainen kallio, joka on siinä ollut aina, ei tulee enää koskaan olemaan ehjä. Puut sentään kasvavat takaisin. Louhinnasta on jo vähän kulunut aikaa ja silmä on tottunut, mutta tunne leiskahtaa esiin, kun törmää samoinajatteleviin. "Siis mitä, räjäytitte kalliota!" Mitä yllättävimmät tyypit, tontilla käyvä työmies, joku kyläläinen, kadulla kohdattu puolituttu puolinarkomaani saattaa mulkaista vihaisesti. Kallionlouhinta tuntuu olevan yleisesti huono juttu. Kun lehdessä oli juttu Helsingin Alppilan kallioiden louhinnasta kaupunkitiivistyksen nimissä, vastustin. Vaikka ei olisi varaa sanoa mitään.
Rakentamisessa ei kauheasti kannata katsella vauhdissa taaksepäin. Siispä iloitsen, että työmaa etenee ja olemme hyvässä aikataulussa. Louhija on hyvä työssään ja jälki on sievää. Koetamme saada painavat hommat tehtyä pakkasilla ennen kuin tie lötsähtää.
