Tässä on nyt yhdeksän ja puoli vuotta kärvistelty kantovedellä. Tai oikeastaan vain ajoittain kärvistelty, enemmän se on tuo lämmitysjärjestelmä, joka on harmaita hiuksia teettänyt. Vettähän on koko ajan saanut kaivosta ja pesuvedet satavat taivaasta suoraan tuvan nurkalle. Säännöllisesti olemme saaneet suosituksia hankkia vesipumppu. Epäilemättä kätevä. Suosittelijoille ja itsellemmekin onkin suuri mysteeri, miksi tartuimme toimeen vasta nyt.
Haimme halpakaupasta ns.
venäläisen uppopumpun. Kaupan hyllyllä on kaikenlaisia muovirimpuloita, joiden nostokorkeus on 5–10 metriä. Tämä neuvostoliittolainen ihme sen sijaan pönkii 30–60 metriä (lähteestä riippuen). Kaksi puutarhaletkua yhdistettynä tuotti veden keittiön ovelle. Sieltä sitä tuli, vettä! Sen mukana uusi aika taloon.
Vaan lyhyestipä sitä kesti. Ilmeni, että letku on nimensä mukaisesti puutarhaan eikä keittiöön. Vesi saavissa vaahtosi ja haisi aivan järkyttävästi kumille. Makutesti tuotti saman tuloksen ja lisäksi vahvan suupoltteen. Päätimme kantaa juomaveden ja toivoa, että pesuvedetkin lakkaisivat haisemasta, kun vesi tarpeeksi huljuttaa letkua. Nopeasti hoksasimme, että kannettu vesikin maistuu terävälle kumille. Tarkkanokka analysoi, että vedessä mujuva parin metrin pätkä pumppuun johtavaa letkua liuottaa kaivoveteen makua.
Niin nousi uppopumppumme maalle ja vesi jälleen kannetaan.
