Vieraalla maalla kaukana

Vinyyliverhoilu, talopaketti sisustuksineen, meidän keittiön kokoinen ilmastointihässäkkä... Olimme miltei ulkomailla. Kuumetautia uhmaten päätimme käyttäytyä kuin kunnon talollinen, troppasimme suonet täyteen flunssalääkettä ja lähdimme rakennusmessuille. Esiteboikotti päättyi 3E:n tienoilla, mutta todellinen saldo oli sahanpurulla toimiva harmaavesisuodatin (harkintalistalle) ja tieto, että pienet vinttinaapurimme syövät todellakin vain nilaa eivätkä kattoamme. Ilahduttavaa oli, että aurinkokeräinten luona parveili ukkeleita, jotka vielä vähän aikaa sitten moukaroivat uuninsa tehden tilaa öljylämmölle. Aurinko ja tuuli ovat kohta täällä. Sen sijaan puu ja perinne piilottelivat messuhallin seinien ulkopuolella. Läsnä olivat vain muovi ja vempaimet.

Toiveikkuuden tuoma ilmiö

Siinä missä kiellän olevani puunhalaaja, kiellän myös olevani viherpeukalo. En silti välty vihertavaratalojen mainoslehtisiltä, joka on kevään merkeistä varmin. Tänä vuonna ei tarvittu edes niitä, kun jo syöksyin hankintoihin. En ole myöskään aikaisemmin kasvattanut taimia vaan jopa päättänyt olla perustamatta kasvimaata. Kunnes toukokuussa kurvaan paniikissa haalimaan kauppoihin jääneet jyvät ja onnella olen saanut niistä jotain kasvamaankin.

Viime vuonna tapahtui jotain merkillistä: lannoitin kasvimaan. Aiemmin olen luottanut siihen, että tulee jos on tullakseen. Tänä vuonna aurinkoa seuraava toiveikkuus sai minut asialle näin aikaisin ja nyt purkeissa muhii ensi talven ruoka.

Pahaksi onneksi en ole ainoa, joka kaipaa mullan möyhintää ja vihreää syötävää. Kissa iskee viljelmiin oitis, kun silmä välttää. Siksi kanaverkko.

Maisema-arkkitehtuuria

En tiennyt olevani puunhalaaja.

Koko talvi on puhuttu, miten keväällä kaadamme muutamia puita saadaksemme rakennusmateriaalia. Onhan siinä tunnelmaa, omasta mettästä rakentaa. Vaan kuinka kävi! Kun lumikengät jalassa rytistelimme siimekseen ja rusetteja alkoi ilmestyä puiden oksiin, alkoi poraus ja kaupankäynti puolison kanssa: "Jos tuo lähtee niin sitten ei ainakaan tää". "Onko pakko?" "Tähän tulee kauheaa aukkokin." "Mitä tässä edes säästää?" Ravasin metsänlaidasta pellolle ja tähysin kuusikon silhuettia: "Ei tuota voi kun se on just pisin." Vastakommenteiksi sain harvennushakkuun puolusteluja, kaupan sahatavara on kuitenkin avohakkuutuote. Teoriassa olen itsekin sitä mieltä, mutta oman kuusen äärellä harmitti. Niitä on niin vähänkin.

Ensimmäinen teko

Ensimmäinen askel ei ollutkaan lautakasan tilaus, kaivinkone tai arkkitehti. Se oli auramies. Tämän plantaasin paljastaminen oli kevyttä keittoa verraten lumimäärään, jota aura on siirrellyt tänä talvena. Mutta pellolla sitä oli ehdottomasti enemmän kuin kaivopolulta on luotu, joten onni on traktori. Tai siis onni olisi traktori. Maaseudun tulevaisuuden välissä tulee kauniita katalogeja, joissa komeat pelit malttamattomina odottavat kyntöön pääsyä, mutta meidän pelto jää niiltä rauhaan. Pelto parka kun jää arvoltaan niin kauas taakse traktorin hinnasta. Kaipailen kyntäjää taas sitten, kun kääntelen lapiolla kasvimaata.

Vaan tämä pelto valjastetaan sahan käyttöön ennen kuin routa sulaa. Eikö se tuohon mahdu.