Zen ja tien tekemisen taito

Kaivurimiestä on odotettu tiehommiin keväästä saakka. Tässä näette viime keväisen (eikä edes pahimman kohdan) syyn miksi:

Tieasiathan ovat perinteisesti muotoilleet naapurussuhteita, mutta onneksi olemme välttyneet nokkapokilta. Tien loppuosa on ympärivuotisesti vain meidän käytössämme, joten emme ole siihen taaloja upottaneet. Muuta sitten olemmekin: auton, saappaat,  pyhäkengät, traktorin, sahan... Pahinta on se, kun kävelee pimeässä autolta (kun se pitää jättää kauemmas) kaupunkikengissä eikä otsalamppukaan paljasta petollista kohtaa... Pläts! Uskomattoman syviä onkaloita routa kovertaa.

Kaivurimies ei prioisoinut meidän hankettamme ja pääsimme totetuslistalle vasta nyt. Mutta kun viimein räjäytystötteröt olivat maassa, annoin toivon herätä. Emme todellakaan aio asfaltista haaveilla, mutta kun nyt sen verran kantaisi, ettemme olisi motissa viikkoja. Ensi keväänä saattaa niin ollakin.

Nyt odotellaan soramiehiä. Niillä on auto rikki. Kun nyt ennen lumia tulisivat.

Ranskalaisromantiikka

Lainastosta tarttui tälläinen käteen, Vanhan talon uusi elämä. Se on ahvenanmaalaisen perheen sukutalon remontin pintaraapaisu sievillä kuvilla höystettynä. Kirjassa ei jäädä urputtamaan, miten piti asua väliaikaisesti pitkiä aikoja poikkeustilassa vaan saaga etenee niin kuin hirvi. Tuli kyllä mieleen, että tehtiinkö remontti samalla vauhdilla. Monessa kohdassa kertoja pahoittelee, että tuli kiireessä poistettua vanhat lattialankut, vaihdettua seinät kipsilevyyn ja mentyä rakennusmiesten ehdoilla. Miten usein niin tehdäänkään! Ollaan kärsimättömiä ja oikaistaan. Kun itse tekee, kaikki kestää tolkuttoman kauan, mutta ei tarvitse tehdä päätöksiä näkemättä tilannetta. Kirjailijan keittiön kelpo lattialankutkin menivät roskalavalle, kun ne (kännykän?) suhmuisessa kuvassa näyttivät huonoilta. Huone-esittelyjen välissä on tekniikkaukkeleiden ohjeita. Kirjan viisas sähkömies sanookin, ettei pidä uskoa kaikkea, mitä ammattilainen sanoo vaan pitää vaatia. Ammattilainen kyllä keksii keinon.

Menneiden aikojen ihailun lomasta kertoja ei koetakaan teeskennellä, että haluaisi itse elää niissä ajoissa tai vaihtoehtoisesti museossa. Pisteet siitä. Jotkut nykyajan humputukset ehkä olisin silti jättänyt laittamatta. Tosin kirjassa ei niitä juuri esitellä, senkin edestä sisustusta. Kirjailija kiteyttääkin hyvin:

Nukkavierun elegantti muoti on pitänyt sitkeästi pintansa viime vuosikymmenen, ja hierretty antiikkivalkoinen on ollut sisustuslehtien ylivoimainen suosikki. Epäilen, että se on koitunut tuhoksi monille arvokkaille tai mahdollisesti arvokkaille huonekaluille.  (–) Minäkin lankesin ansaan, mutta puolustuksekseni voin sanoa, etten ole milloinkaan pilannut mitään korvaamatonta ja antiikkista, vähän uusvanhaa kylläkin. Muotivillitykset vaikuttavat kauneusihanteisiimme huomattavasti enemmän kuin tahdomme tunnustaa edes itsellemme. Jälkeläisemme tulevat vaikeroimaan 2000-luvun järjetöntä nukkavierun eleganssin janoa.


Apua, säästäkää minut hierretyltä valkoiselta ja ranskalaisromanttisilta valurautakiekuroilta.

Heinäladon sokkelin valu

Säästettiin taas ja tilattiin ränniauto. Ei sen uloke riittänyt (kääntynyt) mihinkään, joten lapionniksi meni. Onneksi taas oli naapuriapu paikalle ja melkein ehdittiin varatussa ajassa saada soossi laariin. Betoni oli ihanaa! Otan sen heti uretaanin rinnalle suosikkimateriaaliksi. Olin jo vähällä lyödä taidetyöhanskat tiskiin ja mennä muurausoppiin. Oli niin kiva läpötellä laastia. Myös ylimääräiselle ainekselle varatut rikkinäiset kipot ja fatit täyttyivät. Niistä voi tehdä jotain kivoja kuutio- ja pylpyräjuttuja.

Ai niin. Lukija, jos rakennat,  rakenna ensin lattia. Sitten vasta katto.

Uretaani – you can't beat the feeling!

Aloituskuva on heinäladon alle jäävä kallio. Ymmärrättehän, ettei sitä olisi soveliasta peittää. Se on todella erikoinen ja kaunis, myös hyvin muhkurainen. Siinä on ollut päällä lankkulattia, joka on aikojen kuluessa romahtanut ja maatunut erinomaiseksi kasvihuonemullaksi. Ongelma on tämä:

Kallio kulkee kulkujaan rakennuksen alla ja jos sataa, jää koloihin vettä. Kanssaeläjät ovat kovasti suositelleet betonin kippaamista koloihin, mutta olen pitänyt pintani. Vaikka laittaisikin tylsän betonilattian, haluan sentään antaa jälkipolville mahdollisuuden purkaa sen. Eikä betonikippaus siirrä kuin lammikoita toiseen paikkaan. Nyt kun ette näen piirustusta, joudutte kuvitella millaiseen kyhäelmään päädyimme... Noh, mutta vesilammikoihin on ratkaisu tietenkin se, ettei vettä päästä ensinkään sisään. Ongelmaan on siis luvassa erinäisiä systeemejä! (Oikeastihan olemme keksineet systeemejä vauhdissa. Pikku ongelmia tulee vastaan edellisten hälvettyä, oi koska tulee se suurin, se suuri! Kaikki on toistaiseksi selätetty.)

Muhkurat teettävät haastetta myös valumuottiin. Puutyökoulussa naureskeltiin kirvesmiehille, joiden tyyli ja nopeus eroaa käsisinkkaliitosten äärellä hikoilevien nikkareiden käsialasta huomattavasti. Miksi tehdäkään viikkokausia valumuottia, joka palvelee 2-3 päivää. Me silti teimme omaamme viikon. Sen korkeus vaihteli puolesta laudasta seitsemään ja voi sitä kyykistelyä, kun piti sovittaa lautoja edes öbaut. Silti jäi kauheat kolot. Perheneuvosto keskusteli työn lomassa tilkitsemistarpeesta. Jääräpäisin valtuutettu (allekirjoittanut) sai eräältä perinnerakentajalta vinkin: uretaani.
























Ai että olikin ameriikkaa! Sillä sai kaikki liiat kolot umpeen ja päätin rakentaa vast' edes kaiken tuosta perinnekorjaajien ihannemateriaalista! Mutta huomaa sinä internetissä roikkuva epätoivoinen kanssasokkelinrakentaja, ei tartte tilkitä näin komeasti. Meillä todella käden mentäviä reikiä.

Näin siis tulin liittyneeksi siihen runsaslukuiseen rakennusbloggaajien joukkoon, jotka esittelevät kuvia sokkelivalustaan. Hoh-hoijaa.

Rakennusrakkaus

Niin minä mieleni pahoitin, kun kävin tässä taannoin naapurissa asuntonäytössä. Kaupan on siis unelmainen tila, jossa on kaikki mitä on aina tarvittu. Metsä on huikea, vanhanlainen ja suuri. Mitä minä siellä tein, pällistelin tietenkin, kuten muutamat muutkin. Oli siellä toiset oikeallakin asialla. Tuttavapariskunta muun muassa. He ovat sellaisia toivenaapureita, rakennustaitoisia ja reiluja. Suunnitelmiensa valossa näin kukoistavan kylän sekä sopivuuden rajoissa pysyvän yhteisöllisyyden.

Sitten oli toisia, jotka olivat väärällä asialla. Sellaisia, jotka pilkkovat talot, metsät, maat eivätkä edes polttopuiksi vaan jätelavalle. Uskovat että kaiken saa rahalla ja joille eko on uudempi kaupunkimaasturi. (Mutta oli se aika pieni se ekomalli, joten otettiin kuitenkin tää. Ei me niin paljon ajeta, lähinnä töihin ja mökille.) Selväähän se, ettei taloa kannata korjata eikä metsää kannata kuin avohakata.

Vähän myös perikuntaa ihmettelen. Eikö heitä vaivaa, että naapuriin tulee 12 ha:n aukko? Kun voisi olla kuusimetsä ja hevoshaka. Vaan parempi olla ihmettelemättä, kun ei tunne kuvioiden yksityiskohtia. Enkä totisesti haluakaan. Ne ne lienevät kiukkuiset kiemurat.

(Kuva on Wietingin Jensin ottama.)