Lainastosta tarttui tälläinen käteen, Vanhan talon uusi elämä. Se on ahvenanmaalaisen perheen sukutalon remontin pintaraapaisu sievillä kuvilla höystettynä. Kirjassa ei jäädä urputtamaan, miten piti asua väliaikaisesti pitkiä aikoja poikkeustilassa vaan saaga etenee niin kuin hirvi. Tuli kyllä mieleen, että tehtiinkö remontti samalla vauhdilla. Monessa kohdassa kertoja pahoittelee, että tuli kiireessä poistettua vanhat lattialankut, vaihdettua seinät kipsilevyyn ja mentyä rakennusmiesten ehdoilla. Miten usein niin tehdäänkään! Ollaan kärsimättömiä ja oikaistaan. Kun itse tekee, kaikki kestää tolkuttoman kauan, mutta ei tarvitse tehdä päätöksiä näkemättä tilannetta. Kirjailijan keittiön kelpo lattialankutkin menivät roskalavalle, kun ne (kännykän?) suhmuisessa kuvassa näyttivät huonoilta. Huone-esittelyjen välissä on tekniikkaukkeleiden ohjeita. Kirjan viisas sähkömies sanookin, ettei pidä uskoa kaikkea, mitä ammattilainen sanoo vaan pitää vaatia. Ammattilainen kyllä keksii keinon.
Menneiden aikojen ihailun lomasta kertoja ei koetakaan teeskennellä, että haluaisi itse elää niissä ajoissa tai vaihtoehtoisesti museossa. Pisteet siitä. Jotkut nykyajan humputukset ehkä olisin silti jättänyt laittamatta. Tosin kirjassa ei niitä juuri esitellä, senkin edestä sisustusta. Kirjailija kiteyttääkin hyvin:
Nukkavierun elegantti muoti on pitänyt sitkeästi pintansa viime vuosikymmenen, ja hierretty antiikkivalkoinen on ollut sisustuslehtien ylivoimainen suosikki. Epäilen, että se on koitunut tuhoksi monille arvokkaille tai mahdollisesti arvokkaille huonekaluille. (–) Minäkin lankesin ansaan, mutta puolustuksekseni voin sanoa, etten ole milloinkaan pilannut mitään korvaamatonta ja antiikkista, vähän uusvanhaa kylläkin. Muotivillitykset vaikuttavat kauneusihanteisiimme huomattavasti enemmän kuin tahdomme tunnustaa edes itsellemme. Jälkeläisemme tulevat vaikeroimaan 2000-luvun järjetöntä nukkavierun eleganssin janoa.
Apua, säästäkää minut hierretyltä valkoiselta ja ranskalaisromanttisilta valurautakiekuroilta.
