Aloituskuva on heinäladon alle jäävä kallio. Ymmärrättehän, ettei sitä olisi soveliasta peittää. Se on todella erikoinen ja kaunis, myös hyvin muhkurainen. Siinä on ollut päällä lankkulattia, joka on aikojen kuluessa romahtanut ja maatunut erinomaiseksi kasvihuonemullaksi. Ongelma on tämä:
Kallio kulkee kulkujaan rakennuksen alla ja jos sataa, jää koloihin vettä. Kanssaeläjät ovat kovasti suositelleet betonin kippaamista koloihin, mutta olen pitänyt pintani. Vaikka laittaisikin tylsän betonilattian, haluan sentään antaa jälkipolville mahdollisuuden purkaa sen. Eikä betonikippaus siirrä kuin lammikoita toiseen paikkaan. Nyt kun ette näen piirustusta, joudutte kuvitella millaiseen kyhäelmään päädyimme... Noh, mutta vesilammikoihin on ratkaisu tietenkin se, ettei vettä päästä ensinkään sisään. Ongelmaan on siis luvassa erinäisiä systeemejä! (Oikeastihan olemme keksineet systeemejä vauhdissa. Pikku ongelmia tulee vastaan edellisten hälvettyä, oi koska tulee se suurin, se suuri! Kaikki on toistaiseksi selätetty.)
Muhkurat teettävät haastetta myös valumuottiin. Puutyökoulussa naureskeltiin kirvesmiehille, joiden tyyli ja nopeus eroaa käsisinkkaliitosten äärellä hikoilevien nikkareiden käsialasta huomattavasti. Miksi tehdäkään viikkokausia valumuottia, joka palvelee 2-3 päivää. Me silti teimme omaamme viikon. Sen korkeus vaihteli puolesta laudasta seitsemään ja voi sitä kyykistelyä, kun piti sovittaa lautoja edes öbaut. Silti jäi kauheat kolot. Perheneuvosto keskusteli työn lomassa tilkitsemistarpeesta. Jääräpäisin valtuutettu (allekirjoittanut) sai eräältä perinnerakentajalta vinkin: uretaani.
Ai että olikin ameriikkaa! Sillä sai kaikki liiat kolot umpeen ja päätin rakentaa vast' edes kaiken tuosta perinnekorjaajien ihannemateriaalista! Mutta huomaa sinä internetissä roikkuva epätoivoinen kanssasokkelinrakentaja, ei tartte tilkitä näin komeasti. Meillä todella käden mentäviä reikiä.
Näin siis tulin liittyneeksi siihen runsaslukuiseen rakennusbloggaajien joukkoon, jotka esittelevät kuvia sokkelivalustaan. Hoh-hoijaa.
