Traktorikuume

Vuoden viimeisenä päivänä viimeisteltiin tontin raja eli raahattiin puut pihaan. Taisipa siinä vielä joku puukin kaatua. Apuna oli naapurin iki-ihana massikka. Ah, omistaapa traktori, joka kodin tarvekalu, kaikessa kätevä!

Kasakulttuuri

Rakennusohjelmissa, puhumattakaan sisustuslehdistä, ei näytetä, miten työmaan reunoille kertyy lajitelmia, joista ei viikkojen kuluttua osaa sanoa mitä ne ovat. Maaseudulla niillä on tilaa elää rauhassa vuosia. Koetimme tänään perata markkia. Myrsky on riepotellut kasvihuoneghettoa, joka alunperin tehtiin väliaikaiseksi, mutta saa nyt kokeilla kestääkö talven. Pimeässä kuuluu, miten lukuisten pressujen kuoro läpöttää tuulessa. Kyllä huppupäisiä mörköjä jääkin tontille, ei kaikkea ehdi eikä voi purkaa. Nyt saa lumi tulla. Tässä kuvia ennen suoritusta.

Drinksu runsaalla blandiksella

Ei mennyt niin kuin elokuvissa. Aavistelinkin, että jotain hämminkiä on luvassa, joten en järkyttynyt. Väritimme pari päivää sitten lattian pölynsidontamielessä vesiohenteisella epoksimaalilla, jota lantrasimme rutkasti, melkein 50%. Siten siitä tulee niin kuin petsi. Tiedättehän, yksi pensselin sutaisu tuottaa värin, seuraavalla vedolla tummemman jne. Eli kun pintajännityksen myötä betoniin jäi maalaamattomia pikku koloja ja niitä palasi paikkailemaan, sai pinta lisää maalia. Näin paikoin lattia oli melkein kuin maalattu, kiiltävä ja muovinen, jollaista emme halunneet. Onneksi oli kiire kaupunkiin ja töihin enkä ehtinyt jäädä sitä tuijottamaan. Ohjeeksi vastaavaa yrittäville suosittelisin vielä rohkeampaa laimennusta.

Tänään meillä oli heinäladossa oikeat vaatemalliston kuvaukset! Kaverimme mallisto kaipasi maalaisromantiikkaa ja koska ulkona satoi, toimitus tehtiin katon alla. Lattia pääsi siis heti huipputehtävään ja uskokaa tai älkää, se näyttikin hyvältä parrasvaloissa! Linkki seuraa myöhemmin, kun mallisto julkaistaan.

Tässä alkupalaksi maalauskuva:

Kone älä hyydy

Voi minkä koneen laittoivat. Se kieppui ja heilui ilmassa, vei miestä ja aiheutti vaaratilanteita. Mutta kuten kaikki voimalajit, lopulta on kyse tekniikasta ja ystävystyimme sen kanssa. Kuvassa menee jo hyvin. Betoninhiontavehkeitä on siis hiomakivillä sekä -paperilla varustettuna. Meille osui vuokrafirmaan jäljelle jäänyt eli paperivärkki. Emme osanneet kaivata muuta, kun kokemus on niin vähäistä.

Hiontamölyssä oli hyvä hiljentyä pohtimaan pintakäsittelyä. Verstailla nähdään paksua vaaleanharmaata maalikerrosta, joka on kastuessaan kuin luistinrata ja muutenkin liian plastiikki meidän makuun. Kouluni oli vanhassa tehdastilassa ja täpsöttelin neljä vuotta ihanalla peilimäisellä patinabetonilla, mutta sellaista ei meidän pumppuvellivalusta saa tekemälläkään. Olimme ajatelleet silikaattipölynsidonta-aineen kippaamista lattiaan, mutta mutta... Nyt voitolla on ajatus mustahkosta rutkasti lantratusta epoksista, jolla niin ikään saataisiin hengitystä lattiaan. Kuvitelkaa siis alla oleva kuva negatiivina, seinät vaaleiksi ja lattia tummaksi. (Tiedän, ihanin tuo olisi noin, nimenomaan noilla seinillä. Mutta käyttökelvoton muuhun kuin latotanssikäyttöön.)

Odottavan aika on pitkä – ja kallis

Nyt valu kuivuu. Meillä oli aluksi puhaltamassa kaksi tuuletinta puolella teholla, mutta ensimmäisten kriittisten vuorokausien jäädessä taakse siirryimme lämmittämään laattaa lattialämmityksellä. Aluksihan se on kiellettyä, ettei valu kuivu liian nopeasti.

Sähkönsiirtäjämme tarjoaa ihanat diagrammit, joilla seurata, miten raha nousee höyrynä ilmaan. Korkeimmat tolpat kuvaavaat puhaltimia, mitätön matala normaalia sähkönkulutustamme, kun betonivalua ei lämmitetä. Puolivälimalli taas on lattiakaapelit. Yhtäkaikki: HUI! Jos betonifirman toiveiden mukaan lämmitämme lattiaa kuukauden, kulutamme siinä ajassa sähköä saman verran kuin normaalisti vuodessa. Ai-jai, siitä pitää kyllä luistaa.

Tänään on ensimmäinen pakkaspäivä ja siten juuri oikea päivä katsella sähkölaskuja ja pylväsdiagrammeja. Eläköön puulämmitys!

Matala maja

Teltta ansaitsee oman postauksensa. Jos aiemmin olenkin moittinut olemassa olevia seiniä ja kattoa, on niistä tilan lämmityksessä silkastaan hyötyä. Lantalaan ja navetan puolelle on kyhäilty portaat puhaltimille, jotka tuuttaavat tilaan lämmintä ilmaa ja saamme lattialle ulkona viukuvasta tuulesta riippuen 15–20°C. Olemme myös kastelleet lattiaa ja peittäneet sitä pressuilla vähintään puhaltimien kohdalta estääksemme halkeamista. Sisällä teltassa on ihana tunnelma ja voimmekin muuttaa sinne, jahka lattia kuivuu! Näillä keleillä siihen kuluu kuukauden päivät.

Lillin kuivuttua lattia paljastuu ennustetusti hieman karheaksi, mutta verstaalle se jo kelpaisi. Ehkä kuitenkin vuokraamme hiomakoneen ja suhautamme tanssilattian kuntoon. 

Alla vielä koko komistus.

Valu

Tämäkin päivä koitti. Ja olipa vähällä, ettei koittanut. Aamuseitsemäksi sovittu betoniauto ilmoitti  edellisenä iltana, että autorikon vuoksi pääsevät vasta kahdeltatoista. Kun puolelta päivin me ja iloiset apumiehet seisomme hanskat ojossa valmiina tarttumaan työhön, saamme odottelun jälkeen kuulla, että sittenkin kahdelta. Puoli kolmelta kuulemme, että auto on jo kyllä jo matkalla. Menee vielä aika kauan, että se lopulta on pihassa. Uh.

Tilasimme siis lattialaatan valua varten pumppuauton ränniauton vierailusta viisastuneena. Eikä kärrypelillä lämmityskaapeleiden ja verkkojen yli pääsisikään. Betonimies ilmoittaa olevansa kolmatta kertaa elämässään pumppuautonohjaimissa ja olin onnellinen, että paikalla on isäni, joka autteli letkupalapelissä ja jonka maalaisjärki rauhoittaa. Olimme katselleet netistä videoita lattiavalusta (urbaanit itseopiskelijat) ja nähneet lientä, joka on juoksevaa kuin kulutusmaito ja myös soossia, joka putoilee letkusta kuin murotaikina. Firmassa vastattiin koostumuskyselyyn: "normaalia". Normaali tarkoitti siis puuroa, jota lusikoidaan, ei lohkota, mutta joka ei ole velliä. Kun se syöksyi letkusta, oli joka ukkelille hommaa.

Jos olimmekin sopineet tehtävät, oli todellisuus kaaottisempi ja kaikki tekivät kaikkea. Olimme vetäneet reunoille merkkiviivan ja apuna oli myös iki-ihana laser, joten tason pitämisessä ei yllättäen ollutkaan suurta ongelmaa. Aikaa riitti hyvin kahlata vielä lopuksi koko allas läpi ja töpsötellä pinta tasaiseksi. Betonimies arveli, että hetipian saa hiertääkin. Vedimme teltan valun päälle. Se oli vedetty sivuun työn ajaksi ja tehty moninaiset systeemit, joiden avulla se sujahtikin hienosti takaisin paikoilleen. Harmi, ettei tästä kaikesta ole kuvaa. Kukaan ei ehtinyt niin maallisiin toimiin.

Hiertämisestä sentään on sumuinen kännykkäotos. Ehdimme hengähtää ja syödä kupilliset kiisseliä ennen kuin palasimme hommiin. Finnfoam-lautta kannatteli hädin tuskin, mutta kun olimme loppupuolella, oli pinta jo miltei liian jässäkkää hiertämiseen. Eli kreivin aikaan asialla. Sementtiliimalilli nousi pintaan ja teki täydellisen pinnan tavoittamattomaksi. Vaan hiertäminen oli ehdottomasti hauskin osuus.

Luksusosuus

Näillä leveyksillä rakentaminen tiivistyy seuraaviin ongelmiin: lämmitys, lämmitys ja lämmitys. Ja sitä vaihtoehtojen tarjonnan määrää! Tuulet, auringot, puut ja vedet. Talohan meillä lämmitetään kolmen tulisijan voimin ja nyt tuntuu mahdolliselta, että siinä sivussa sujuisi verstaankin lämmitys samalla systeemillä. Tuleehan puusilppua omasta takaa. Mutta annapa olla, kun vierähtää kymmenen vuotta, bisnes pyörii ja olisi muutakin tekemistä kuin hakata klapeja. Tai kolmenkymmenen vuoden kuluttua, kun jo kolottaa eikä kirves nouse samalla voimalla. Vanhuuden varalle vedimme lattialämmityskaapelit, jotka eivät itsessään hirveästi maksa. Niihin voi sitten kytkeä auringon tulevaisuudessa ja aluksi pitää peruslämpöä ihan sähköllä. Vesikiertohan ei ole vaihtoehto, koska emme aio vetää vettä heinälatoon läpi kallioisten maastojen. Puupohjainen lämmitysvärkki on joka tapauksessa luvassa. Kas, ei se niin vaikeaa ollutkaan. Poissulkutekniikka toimii hyvin. Ei tätä, eikä tätä, joten mitä jää jäljelle? Metritolkulla punaista spagettia.

Tässä(kin) kohtaa on onni, että isännällä on sähkömiehen koulutus. Sain heittäytyä luottamukseen ja olla puuttumatta asiaan piirun vertaa. Kuulemma sellainen on nyt systeemi, että reunoilla kiertelee eri naru kuin keskellä. Niitä voi sitten säädellä. Oo, lattialämmitys!
























Viivotin kuvassa kertoo piuhojen sijainnin. Voi sitten myöhemmin muistella, missä kohtaa niitä kulkikaan. Öbaut.

Rakennustaidetta

Koska vitkuttelimme lattiavalun kanssa, tuli syksy, ja hyvä nottei talvi. Betonifirmassa suositeltiin lämpimästä valoksen pitämistä lähempänä kahtakymmentä astetta ensimmäiset päivät. Onneksi ennätyksellisen lämpimät kelit eivät tee ajatusta mahdottomaksi. Puhallettu kuuma ilma solisisi tikanrei'stä ulos, niinpä hankimme 8x12-pressun ja askartelimme taideteoksen. Taidekentältä löytyy myös esikuva.

Kiinaa kohti

Kuoppia tässä on kaiveltu. Alueella sanotaan sataneen tuplasti vuodenaikaan nähden ja se tuntuu. Moinen monsuuni innoittaa kaivelemaan salaojia ja luruja. Lantalasta rakennettiin oja ulos. Maan uumenista löytyi vanhan ojan perusta ja jääkin mysteeriksi, miksi oja on peitetty, sillä lopputuloksella, että huone täyttyy sulamisvedellä keväisin. Lantalasta lapioitiin maata ulos ja peitettiin lattia soralla ja kivillä. Kirsikaksi kakkuun soran päälle kannoimme polkupyörät ja ruohonleikkurin talviteloille, nyt jännitetään jaksaako oja vetää.

Muut kaivuut ovat sadeveden johtaminen rännien alta kauemmas talosta ja vanhan heinäladon oven eteen rakennetun kivi- ja maasillan purku. Alimmaista kuvaa ihmettelenette. Se on vuoden 2016 jätevesilainvastainen järjestelmä ja uuden soran vuoksi poistetaan käytöstä jo tästä päivästä lukien. Mihinkäs nyt pissitään?

Sokeritoppavuori

Vinvoumi

Puritaani kohtaa lompakkonsa (sisältää tuotesijoittelua)

Olen kuunnellut vesiaiheista biisiä, mikä onkin enemmän kuin sopivaa, kun taivaasta sataa kissoja ja koiria. Ne laskeutuvat upouusiin kouruihin ja syöksyvät ulos torvista eivätkä juoksentele valtoimenaan kohti talon kivijalkaa, kuten ennen.

Olen koko kesän internetannut rännejä. Rännikysymyksestä oli kasvamassa ylitsepääsemätön. Se oli remontin ensimmäinen isompi hankinta ja halusin juuri oikeanlaiset. Ne ovat tietenkin sinkityt, puolipyöreät, käsisaumatuilla mutkilla. Paikallinen peltimies ei kannustanut tilaukseen ja kun kävimme naapurikylässä katsomassa hänen tekosiaan, emme löytäneetkään etsimäämme. Kävelin kaupungissa niskakenossa ja miten hurmaavia rännejä ihmisillä onkaan! Syöksytorvissa mitä krumeluurimpeja suppiloita. Tutkin jopa voisimmeko saada meillekin tötterön, mutta ei, ne ovat peltikattojen jalkaränneihin kuuluvia. Voitteko kuvitella, en sitäkään ennen tiennyt. Valehtelematta käytin tunteja kahlailuun netissä. Viimein löysin sinne päin olevat pötkelöt Virte-metallista. Hämmästyksekseni ne eivät olleet kalliimmat kuin netin muovirimpulat. Pitkän säätämisen jälkeen ne saatiin kotipihalle. Tosin perinnepuritaani joutui jälleen matkaamaan puolitiehen lompakkoaan vastaan, käsisaumamutkat olisivat tehneet syöksytorvista moninkertaiset hinnaltaan verrattuna rututtuihin.

Remontti on sitä, että projekti johtaa toiseen. Ränniprojekti näyttää johtavan ainakin otsalautahankkeeseen. Se jää kuitenkin toistaiseksi.

Perinnekourua, eikä mitään muutakaan sinkittyä, saa täsmämitalla. Useinhan ihmiset tilaavat ränniauton, joka takamus sylkee oikean pituista kourua. Tämän sinkkivimman johdosta joudumme liitellä kuuden metrin pätkiä, mitä kukaan ei tuntunut suosittelevan. Virittelyä vaati jokainen vaihe, sillä kaikki talossamme on pienempää ja lyhyempää kuin stardardi. Ja vinoa väärään suuntaan. Totta puhuen sauna on vielä ilman rännejä ja talon takasivu myös. Pääasia, että ongelmakulmat saadaan kuivaksi.

Ekstrana tilasimme Ruotsin lahjan maailmalle, vedenryöstäjät. Saapi valita mihin altaaseen haluaa vedet. Viime päivinä ei ole tarvinnut paljon tiskivesiä kanniskella. 

Uuni puuhella ajeli

Suuret hankkeet heinälato ja keittiö eivät edisty, kun edelle kiilaa pieniä kiireellisempiä. (Saapa nähdä onko jouluna minkälaiset keittiön seinät.) Yksi kiireellinen ennen talvea suoritettava toimitus, joka hoituu tietenkin juuri ennen kuin lämmityskausi todella alkaa, oli pienen huoneen pönttöuunin muuraus. Lempihommasta on vähitellen muotoutumassa "lempihommaa", sillä onhan tuo haastavaa puuhaa. Viime talvena sisäsivusta kopsahti Lalli-tiilen puolikas alas ja tilanne näyttää siltä, että se oli lopun alkua. Ehkä menee silti toiset sata vuotta ennen kuin uuni on toimintakyvytön. Läpöttelin koloon tulenkestävää valulaastia ja suurin osa pysyikin seinässä, vaikka aimo kasa ropisi alas. Lopulta läpöttelin sitä käsin kuin savimajan kylkeä. Äheltäessä mietin Antti Hyryn Uuni-kirjan päähenkilön verkkaisuutta ja asennetta. Kirjassa on kesä. Vielä on opittavaa. (Ja ei, en ole lukenut kirjaa vielä loppuun.)

Kaksi huomiota

Sora on tullut. Tie näyttää nyt ihan tieltä. Olin huolissani, etten pääse enää bussipysäkille polkupyörällä, mutta parin traktorikäynnin ja pikkuautoajelun jälkeen tie näyttää tasaantuneelta eikä tappajasepelin luulisi katkovan matkantekoa. Murehdin myös sitä, että tiestä tulee harmaa ankea tavallinen tie, mutta romantiikka palasi, kun lehdet laskeutuivat puista ja tiestä tuli lämpimän värinen. Eikä aikaakaan, kun heinä taas tunkee keskikaistaleelta. Ihmeellistä, miten sitä haikailee joidenkin toimimattomien asioiden perään! Nyt sitten toivomme, että kivet tamppautuvat lujasti tiehen, aura ei siirrä niitä ojiin ja saamme koko kevään ajaa pihaan saakka.

Lämmityskausi alkoi. Kesäksi unohtaa polttopuut ja niiden kantamisen, mutta nopeasti rutiini taas löytyy. Ihanaa, että on niin monta kuukautta ollut helppoa ja nyt takkatuli tuntuu mukavalta. En voi enää katsoa halkopinoa nauramatta, kun muistan taannoin sisustuslehdestä lukemani kommenttin. Valkoisen huoneiston emäntä vannoi, ettei heille tule rumia puita vaan tasaisia koivuklapeja. Heillä ei vissiin ollut puulämmitystä.

Manuaaliraksa

 

Jollain Oikealla Rakennustyömaalla sora kipataan kuorma-autosta kohteeseen, mutta ei meillä. Meillä ne kuutiot lapataan hirvittävällä kolinalla kottikärryyn ja lykitään paikkaan B ja sitten tulee se kippaus. Syynä tietenkin jälleen nurinkurinen rakennustyyli. Taas oli katosta ja seinästä harmia, ovesta iloa.

Valu on siis kuivunut ja sen päälle on kauniisti muurattu harkkokierros. Alunperin olimme tekemässä betonista koko systeemin, mutta hätihin jouti kokemusta omaavat rakennusmiehet, jotka suosittelivat harkkoa eristyssyistä. Enempää kuin yksi kerros harkkoja ei mahtunut, mutta onhan sekin. Odotin kovasti muurausvaihetta, kun siitä viime kerralla innostuin. Vaan äh, on se aika vaativaa.

Perinnerakentaja laittaa heinälatoonsa materiaaleja, joita ei ikuna toisi taloonsa. Eli lattian eristeeksi tulee finnfoamit – tai kuten jollain nettipalstalla rakennusmies korjasi toista – vinvoumit. Vertailimme netissä eristävyyttä. Styroksiin verrattuna vinvoumia tarvitsee laittaa ohuempi kerros eikä se imaise kosteutta itseensä. Paikallisessa vinvoumikaupassa ei ollut kauheasti valinnanvaraa, mutta hyvät löytyi. Otettiin pontatut, kun juuri niitä oli tarjolla ja säästyypä liitosmurheilta.

Näytti Ihan Oikealta Rakennustyömaalta.

Zen ja tien tekemisen taito

Kaivurimiestä on odotettu tiehommiin keväästä saakka. Tässä näette viime keväisen (eikä edes pahimman kohdan) syyn miksi:

Tieasiathan ovat perinteisesti muotoilleet naapurussuhteita, mutta onneksi olemme välttyneet nokkapokilta. Tien loppuosa on ympärivuotisesti vain meidän käytössämme, joten emme ole siihen taaloja upottaneet. Muuta sitten olemmekin: auton, saappaat,  pyhäkengät, traktorin, sahan... Pahinta on se, kun kävelee pimeässä autolta (kun se pitää jättää kauemmas) kaupunkikengissä eikä otsalamppukaan paljasta petollista kohtaa... Pläts! Uskomattoman syviä onkaloita routa kovertaa.

Kaivurimies ei prioisoinut meidän hankettamme ja pääsimme totetuslistalle vasta nyt. Mutta kun viimein räjäytystötteröt olivat maassa, annoin toivon herätä. Emme todellakaan aio asfaltista haaveilla, mutta kun nyt sen verran kantaisi, ettemme olisi motissa viikkoja. Ensi keväänä saattaa niin ollakin.

Nyt odotellaan soramiehiä. Niillä on auto rikki. Kun nyt ennen lumia tulisivat.

Ranskalaisromantiikka

Lainastosta tarttui tälläinen käteen, Vanhan talon uusi elämä. Se on ahvenanmaalaisen perheen sukutalon remontin pintaraapaisu sievillä kuvilla höystettynä. Kirjassa ei jäädä urputtamaan, miten piti asua väliaikaisesti pitkiä aikoja poikkeustilassa vaan saaga etenee niin kuin hirvi. Tuli kyllä mieleen, että tehtiinkö remontti samalla vauhdilla. Monessa kohdassa kertoja pahoittelee, että tuli kiireessä poistettua vanhat lattialankut, vaihdettua seinät kipsilevyyn ja mentyä rakennusmiesten ehdoilla. Miten usein niin tehdäänkään! Ollaan kärsimättömiä ja oikaistaan. Kun itse tekee, kaikki kestää tolkuttoman kauan, mutta ei tarvitse tehdä päätöksiä näkemättä tilannetta. Kirjailijan keittiön kelpo lattialankutkin menivät roskalavalle, kun ne (kännykän?) suhmuisessa kuvassa näyttivät huonoilta. Huone-esittelyjen välissä on tekniikkaukkeleiden ohjeita. Kirjan viisas sähkömies sanookin, ettei pidä uskoa kaikkea, mitä ammattilainen sanoo vaan pitää vaatia. Ammattilainen kyllä keksii keinon.

Menneiden aikojen ihailun lomasta kertoja ei koetakaan teeskennellä, että haluaisi itse elää niissä ajoissa tai vaihtoehtoisesti museossa. Pisteet siitä. Jotkut nykyajan humputukset ehkä olisin silti jättänyt laittamatta. Tosin kirjassa ei niitä juuri esitellä, senkin edestä sisustusta. Kirjailija kiteyttääkin hyvin:

Nukkavierun elegantti muoti on pitänyt sitkeästi pintansa viime vuosikymmenen, ja hierretty antiikkivalkoinen on ollut sisustuslehtien ylivoimainen suosikki. Epäilen, että se on koitunut tuhoksi monille arvokkaille tai mahdollisesti arvokkaille huonekaluille.  (–) Minäkin lankesin ansaan, mutta puolustuksekseni voin sanoa, etten ole milloinkaan pilannut mitään korvaamatonta ja antiikkista, vähän uusvanhaa kylläkin. Muotivillitykset vaikuttavat kauneusihanteisiimme huomattavasti enemmän kuin tahdomme tunnustaa edes itsellemme. Jälkeläisemme tulevat vaikeroimaan 2000-luvun järjetöntä nukkavierun eleganssin janoa.


Apua, säästäkää minut hierretyltä valkoiselta ja ranskalaisromanttisilta valurautakiekuroilta.

Heinäladon sokkelin valu

Säästettiin taas ja tilattiin ränniauto. Ei sen uloke riittänyt (kääntynyt) mihinkään, joten lapionniksi meni. Onneksi taas oli naapuriapu paikalle ja melkein ehdittiin varatussa ajassa saada soossi laariin. Betoni oli ihanaa! Otan sen heti uretaanin rinnalle suosikkimateriaaliksi. Olin jo vähällä lyödä taidetyöhanskat tiskiin ja mennä muurausoppiin. Oli niin kiva läpötellä laastia. Myös ylimääräiselle ainekselle varatut rikkinäiset kipot ja fatit täyttyivät. Niistä voi tehdä jotain kivoja kuutio- ja pylpyräjuttuja.

Ai niin. Lukija, jos rakennat,  rakenna ensin lattia. Sitten vasta katto.

Uretaani – you can't beat the feeling!

Aloituskuva on heinäladon alle jäävä kallio. Ymmärrättehän, ettei sitä olisi soveliasta peittää. Se on todella erikoinen ja kaunis, myös hyvin muhkurainen. Siinä on ollut päällä lankkulattia, joka on aikojen kuluessa romahtanut ja maatunut erinomaiseksi kasvihuonemullaksi. Ongelma on tämä:

Kallio kulkee kulkujaan rakennuksen alla ja jos sataa, jää koloihin vettä. Kanssaeläjät ovat kovasti suositelleet betonin kippaamista koloihin, mutta olen pitänyt pintani. Vaikka laittaisikin tylsän betonilattian, haluan sentään antaa jälkipolville mahdollisuuden purkaa sen. Eikä betonikippaus siirrä kuin lammikoita toiseen paikkaan. Nyt kun ette näen piirustusta, joudutte kuvitella millaiseen kyhäelmään päädyimme... Noh, mutta vesilammikoihin on ratkaisu tietenkin se, ettei vettä päästä ensinkään sisään. Ongelmaan on siis luvassa erinäisiä systeemejä! (Oikeastihan olemme keksineet systeemejä vauhdissa. Pikku ongelmia tulee vastaan edellisten hälvettyä, oi koska tulee se suurin, se suuri! Kaikki on toistaiseksi selätetty.)

Muhkurat teettävät haastetta myös valumuottiin. Puutyökoulussa naureskeltiin kirvesmiehille, joiden tyyli ja nopeus eroaa käsisinkkaliitosten äärellä hikoilevien nikkareiden käsialasta huomattavasti. Miksi tehdäkään viikkokausia valumuottia, joka palvelee 2-3 päivää. Me silti teimme omaamme viikon. Sen korkeus vaihteli puolesta laudasta seitsemään ja voi sitä kyykistelyä, kun piti sovittaa lautoja edes öbaut. Silti jäi kauheat kolot. Perheneuvosto keskusteli työn lomassa tilkitsemistarpeesta. Jääräpäisin valtuutettu (allekirjoittanut) sai eräältä perinnerakentajalta vinkin: uretaani.
























Ai että olikin ameriikkaa! Sillä sai kaikki liiat kolot umpeen ja päätin rakentaa vast' edes kaiken tuosta perinnekorjaajien ihannemateriaalista! Mutta huomaa sinä internetissä roikkuva epätoivoinen kanssasokkelinrakentaja, ei tartte tilkitä näin komeasti. Meillä todella käden mentäviä reikiä.

Näin siis tulin liittyneeksi siihen runsaslukuiseen rakennusbloggaajien joukkoon, jotka esittelevät kuvia sokkelivalustaan. Hoh-hoijaa.

Rakennusrakkaus

Niin minä mieleni pahoitin, kun kävin tässä taannoin naapurissa asuntonäytössä. Kaupan on siis unelmainen tila, jossa on kaikki mitä on aina tarvittu. Metsä on huikea, vanhanlainen ja suuri. Mitä minä siellä tein, pällistelin tietenkin, kuten muutamat muutkin. Oli siellä toiset oikeallakin asialla. Tuttavapariskunta muun muassa. He ovat sellaisia toivenaapureita, rakennustaitoisia ja reiluja. Suunnitelmiensa valossa näin kukoistavan kylän sekä sopivuuden rajoissa pysyvän yhteisöllisyyden.

Sitten oli toisia, jotka olivat väärällä asialla. Sellaisia, jotka pilkkovat talot, metsät, maat eivätkä edes polttopuiksi vaan jätelavalle. Uskovat että kaiken saa rahalla ja joille eko on uudempi kaupunkimaasturi. (Mutta oli se aika pieni se ekomalli, joten otettiin kuitenkin tää. Ei me niin paljon ajeta, lähinnä töihin ja mökille.) Selväähän se, ettei taloa kannata korjata eikä metsää kannata kuin avohakata.

Vähän myös perikuntaa ihmettelen. Eikö heitä vaivaa, että naapuriin tulee 12 ha:n aukko? Kun voisi olla kuusimetsä ja hevoshaka. Vaan parempi olla ihmettelemättä, kun ei tunne kuvioiden yksityiskohtia. Enkä totisesti haluakaan. Ne ne lienevät kiukkuiset kiemurat.

(Kuva on Wietingin Jensin ottama.)

Välihomma

Tiedän, tiedän! On virhe aloittaa monta hommaa yhtä aikaa, mutta oli viikonloppu ja olin yksin kotona. Olen monta vuotta katsellut putoilevia keittiön kaakeleita ja miettinyt, että vielä joskus katson, mitä siellä on alla. Ei niitä paljon tarvinnut autella, kun jo kopisivat alas. Alta paljastui sellainen rapattu seinä, jota näkee sisustuslehdissä. Ehkä hieman roheampi. Pitääpä nyt katsoa, mitä sille tekisi. Ihan sellainen se ei voi olla, sillä pölisevä miljöö vesikattiloiden yllä ei edes meidän röntyisessä perheessä toivottua. 

Lasikuitutapetti pitäisi muuten kieltää lailla. Sitähän ei siis saa pois vaan koko levy pitää vaihtaa. Huomasin naulakaupassa, että sen varalle on tuotu markkinoille telattava tasoite, jolla lasikuidun profiilin saa piiloon. Just niin. Ensin tehdään tuote ja sitten sille vastatuote. Toinen keino sievistää sisustusta on tietenkin maalata yhä uudelleen ja uudelleen. En ole kovin tiukka perinnepoliisi, joka sylkee lateksiseinälle, mutta meidän seinissä on varmasti puolen sentin muovikerros. Edelliset asukkaat röökasivat sisällä ja tupakan sekä uunilämmityksen jälkiä on peitelty useasti maalaten. Kaakelinpoistoinnossani kuitenkin raavin pienen suikalaan seinää vex ja sain kreisit kutinat ja pistelyt. Älä kokeile tätä kotona! Jäljelle jäänyt valkoinen seinä on just sitä pahuutta, mutta en taida nyt siihen puuttua.